Toteutukseni esityksestä Töppöhörö

Lavastus:

Käsikirjoituksen miljöönä toimii koko esityksen ajan noin 20 neliöin vuokraläävä, joten lavastus pysyy liki muuttumattomana. Yleisö näkee läävän ainoan huoneen (vessaa lukuun ottamatta), joka sisältää muun muassa sängyn, kaksi nojatuolia, pienen hyllyn, tv:n, keittiön sekä sohvapöydän. Lavan taustalle on asetettu valkoiset korkeat seinät, jotka rajaavat asunnon sisätilat. Ne on aseteltu siten, että kaikista takimmaisena sijaitsee pitkä takaseinä, josta lähtee kummaltakin puolen kaksi lyhyempää sivuseinää siten, että reunimmaisinkin katsoja kykenee näkemään koko huoneen laidasta laitaan. Seinillä on myös ulko-ovi ja vessanovi muttei lainkaan ikkunoita.

Huonekalut ovat aseteltu lavalle huolitellen. Taustalle seiniä vasten on kyhätty pieni keittiö, joka koostuu jääkaapista, lavuaarista ja keittiötasosta. Myös sänky on sijoitettu takaseinää vasten. Lavan etuosaan taas on sijoitettu kaksi vastakkain asetettua nojatuolia puolittain yleisöön päin kohdistettuina. Niiden välissä on matala sohvapöytä. Vanhanaikainen laatikon muotoinen tv, jota Viki käsikirjoituksessa katsoo, sijaitsee pienen hyllyn päällä, joka löytyy toiselta sivuseinistä. Tyhjiä oluttölkkejä löytyy kasoittain lavan takaosasta, mutta myös sohvapöydälle on asetettu pari tölkkiä mukaan luettuna se josta Viki juo totuusseerumia. Näyttämä pysyy suljettuna tumman esiripun avulla kaikkina aikoina ja avataan vasta silloin kun salin valot on sammutettu.

Puvustus:

Viki ei vaihtanut vaatteitaan missään välissä käsikirjoitusta, joten hänen rooliasunsa ei vaihdu esityksen aikana. Hän on pukeutunut toteutuksessani harmaaseen ja väljään T-paitaan sekä hänen "urheilullisuuttaan" kuvastaviin verkkareihin. Näytöksen toisessa osassa mukaan tullut Vikin hylätyksi ja unohtuneeksi osaksi ruumiillistunut venäläinen Helinä-keiju taas on pukeutunut kirjaviin vaatteisiin, joilla pyritään kuvaamaan hänen aatemaailmaansa verrattuna Vikiin. Kummillakin on sukat jalassa, sillä ovathan he sisätiloissa.

Valot:

Valaistuksen lavalla tulee olla melko hämärä, joten muun muassa yleisöä ei valaista ollenkaan. Himmeästi loistavat spottivalot on keskitetty molemmissa näytöksissä Vikiin siten, että niiden luoma valokeila liikkuu hänen mukanaan. Viki ei tule liikkumaan esityksen aikana paljoakaan lavan takaosassa, missä esimerkiksi keittiö sijaitsee, vaan hän tulee pysyttelemään lavan etuosassa nojatuolien ja sohvapöydän lähettyvillä, jonka takia niitä tullaan valaisemaan erikseen jatkuvasti. Lavan takaosa jätetään siis hyvin himmeäksi verrattuna lavan etuosaan siten, ettei sieltä erota muuta kuin huonekalujen ääriviivat ja seinät. Tällä tavoin pyritään kiinnittämään katselijan huomio lavan etuosaan, jossa suurin osa toiminnasta tapahtuu.

Toisessa näytöksessä, kun Helinä-keiju tulee mukaan, valaistus tulee muuttumaan jonkin verran verrattuna ensimmäiseen. Alussa, kun Viki ei vielä ole avannut lätkäkassia, valaistus pysyy vielä samana kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta sillä samalla hetkellä, kun hän raottaa vetoketjua, kirkkaat spottivalot valaisevat huoneen lyhyeksi hetkeksi ja Helinä-keiju nousee kassista. Vielä tässäkään vaiheessa valaistus ei muutu muuten paitsi siten, että himmeät spottivalot alkavat seurata Vikin lisäksi myös helinää. Kuitenkin siinä vaiheessa jolloin Viki on juuri juonut totuusseeriumia ja hän on aloittanut tunnustuksensa yleisölle, koko näyttämä valaistaan kunnollisesti ja taustalta paljastuu paljon inhottavaa, mitä himmeässä valossa on ollut vaikeampi nähdä, kuten lukuisat kasat tyhjiä oluttölkkejä ja huomattava määrä sotkua, kuten tahroja ja epäjärjestystä.

Koreografia:

Jotta yleisö ei nukahtaisi Vikin monologin aikana, täytyy lavalla tapahtua muutakin kuin puhumista samalla kun hän löhöää nojatuolissaan. Tämän takia ensimmäisessä näytöksessä Vikin tulee liikkua luontevasti ympäriinsä lavan etuosassa. Tämä toteutetaan siten, että esimerkiksi tilanteessa, jossa Viki selostaa jotain vihaamaansa aihetta, hän liikehtii aggressiivisesti, kuten potkaisee tyhjää. Viki myös useaan otteeseen vaihtaa hienovaraisesti paikkaansa lavalla kuitenkaan lopettamatta puhumista, jolloin esitys ei suotta katkea. Hän saattaa siis päätyä käsinojalta istuessaan yhtäkkiä lavan toiselle reunoista.

Toisessa näytöksessä, kun monologi muuttuu dialogiksi, koreografia vähenee Vikin osalta. Hän istuutuu toiselle nojatuoleista ja jää kuuntelemaan ja kommentoimaan seisovan ja ympäriinsä kävelevän Helinä-keijun selityksiä. Kumminkin siinä vaiheessa, jolloin Viki on nauttinut totuusseeriumia, nousee hän ylös ja alkaa puhutella yleisöä. Tällöin Helinä-keiju vuorostaan siirtyy taka-alalle.

Äänet:

Laatimassani toteutuksessa ei tulla käyttämään äänitehosteita juuri ollenkaan. Ainoa kerta jolloin sellaista kumminkin sovelletaan, tapahtuu silloin, kun Helinä-keiju nousee lätkäkassista kirkkaiden valoefektien kera. Tällöin kuuluu korkea kilahdus ("blim").

Vikin normaalia puheääntä voimistaa hänen kasvoihinsa häivytetty pieni mikrofoni, samoin kun Helinä-keijunkin. Heidän puheidensa lisäksi muita ääniä ei siis juurikaan tule kuulumaan, etenkään musiikkia (lukuun ottamatta toisen näytöksen kohtausta juuri ennen Vikin sammumista, jolloin musiikki raikuu), sillä esittäähän Viki esimerkiksi ensimmäisen näytöksen kokonaan monologina, milloin hän tulee olemaan äänessä jatkuvaan soittoon. Kun Viki katselee televisiota, urheiluselostusta tulee kuulumaan hänen puheensa taustalla, tosin sitä ei jatku kauaa.

Sukupolvien kohtaaminen

Tapani Kinnusen runo Tappajamummo saattaa herättää lukijassa monenlaista suhtautumista. Joku voisi pitää sitä huvittavana, kun taas toinen vakavamielisenä. On myös mahdollista, että lukija suhtautuu runoon monella tapaa, kuten pitää sitä sekä huvittavana että vakavamielisenä samanaikaisesti. Siten minä ainakin menettelin.

Runossa kerrotaan bussia odottavan nuoren miehen kohtaamisesta 80-vuotiaan mummon kanssa. Tapahtumat saavat alkunsa, kun keppiensä kanssa köpöttelevä mummo saapuu miehen luo, alkaa haastaa riitaa sekä moittia tätä laiskaksi. Miehellä on tarkoitus tehdä matka rautatieaseman kautta Helsinkiin julkista liikennettä käyttäen. Tämän kuultuaan mummo kehottaa häntä kävelemään, minkä jälkeen huitaisee miestä kohti kepillään. Mies närkästyy ja kiroillen käskee mummon poistua. Tämä kuitenkin kieltäytyy, minkä johdosta nahina jatkuu, kunnes mies heittää mummon kepit menemään. Keppejä noutaessaan mummo sanoo ääneen toivovansa sodan syttymistä: "Tulisipa taas sota."

Runossa mummo ei esiinny edukseen. Hänet on kuvattu äkäisenä ja mielestäni myös hieman muistisairaana, siis tyypillisenä tappajamummona. Nuorimies taas käyttää vuolaasti kirosanoja sekä hokee ö-äännettä ennen vastaustaan mummon esittämiin kysymyksiin, mikä on tyypillistä useille nuorille. Kummankin henkilöhahmon voidaan siis katsoa edustavan tietynlaista stereotyyppistä käyttäytymismallia omalle ikäryhmälleen.

Kirjoittaja Kinnunen on valinnut kertoa runonsa nuorenmiehen perspektiivistä. Tämä näkyy muun muassa otsikkovalinnassa sekä miehen asemasta puhujana. Runo olisi varmasti ollut toisenlainen, jos se olisi kerrottu mummon näkökulmasta, jolloin olisi luultavasti selitelty esimerkiksi hänen aggressiivista käytöstään paremmin.

Runosta käy ilmi, että mummo kantaa jonkinlaista huolta nuorisoa kohtaan. Hän pitää bussia odottanutta nuorimiestä epäkohteliaana sekä laiskana, koska tämä käyttää julkista liikennettä omien jalkojensa sijaan. Runon lopussa mummo tokaiseekin "Tulisipa taas sota, saisivat nuoret miehet liikuntaa." Sinänsä on kuitenkin epävarmaa, minkä ikäiseksi mummo määrittelee nuorison, sillä hän itse on jo 80-vuotias, mikä tekee useat aikuisetkin häneen verrattuna nuoriksi. 

Jos en tietäisi paremmin, olisin pitänyt tekstiä ennemmin novellina kuin runona. Syy siihen on se, että tekstistä puuttuu useita runoille tavanomaisia tyylipiirteitä. Teksti etenee myös ymmärrettävänä ja johdonmukaisena tarinana sekä dialogina, mitä ei useimmissa ja kaikkein tavallisimmissa runoissa näe.