Kirjallisuusessee (hiomaton ja hieman keskeneräinen)

Englantilainen kirjailija Mary Shelley (1797-1851) tunnettaneen parhaiten romaanistaan Frankenstein - uusi Prometheus. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran Lontoossa vuonna 1818, ja on saavuttanut maineen yhtenä merkittävimmistä koskaan kirjoitetuista kauhutarinoista. Frankenstein onkin goottilainen romaani, jossa romanttinen tyylikausi vaikuttaa vahvasti taustalla. Teos ei kuitenkaan edusta aikansa valtakirjallisuutta, vaan poikkeaa synkempien teemojen ja aiheiden pariin, mikä on puolestaan edesauttanut lukuisten lajityyppien syntyä ja kehitystä. Vaikutus on ollut suurin juuri kauhu- ja tieteiskirjallisuudelle.

Shelley oli merkittävän nuori, vasta kaksikymmentävuotias, saadessaan Frankensteinin valmiiksi, mikä hänen sukupuolensa ohella herätti aikalaisissa kummastusta. Teos julkaistiinkin aluksi ilman nimeä, oletettavasti sen tähden, ettei kirjailijan tausta olisi taannoin herättänyt ennakkoluuloja itse teoksesta, mutta tämän saatua myönteistä palautetta päätti Shelley käyttää omaa nimeään. Frankensteinista löytyy paljon yhtymäkohtia hänen omasta elämästään, kuten vaikutteita saamastaan kasvatuksesta ja moraalista, mutta myös synkemmistä aiheista, kuten lapsensa varhaisesta kuolemasta. Idean tarinaansa Shelley kertoi saaneensa näkemästään painajaisunesta, jossa nuori tiedemies sytyttää ruumiisen elon sähköllä. Shelley on kirjoittanut kaikenlaisia tekstilajeja aina romaaneista matkakertomuksiin, ja oli aikanaan arvostettu ja vakavasti otettava kirjailija. Kuolemansa jälkeen Shelley muistettiin erityisesti Frankensteinista, oman aikansa tieteis- ja kauhukirjallisuuden edelläkävijästä, tuotantonsa mustasta helmestä.

Frankenstein on malliesimerkki tarinaan upotetusta tarinasta, jossa varsinainen kertomus ja sen tapahtumat välittyvät kehyskertomuksen kautta. Lisäksi juoni etenee erinäisinä dokumentteina, tässä tapauksessa kirjeinä, mikä oli tavanomaista ajan kirjallisuudelle. Teoksessa kehyskertomuksen aloittaa kapteeni Robert Walton hänen sisarelleen lähettämillä kirjeillä, joiden kautta lukijalle välittyy myös Victor Frankensteinin tarina ja hänen dokumenttinsa.

Teoksen tapahtumat kuljettavat lukijaa läpi Sveitsin, Ranskan, Britannian, Irlannin ja Venäjän aina Pohjoiselle jäämerelle asti. Ylväitä maisemia, kuten vuoristoja ja jäätiköitä kuvaillaan aina tilaisuuden tullen, monasti vielä melko tarkasti, mikä jokseenkin värittää miljöötä ja oli ajan tyylisuunnalle varsin tyypillistä. Arkisemmat tapahtumapaikat eivät tosin saa paljoakaan painoarvoa. Ajankohtana toimii 1800-luku, mikä on varmennettavissa dokumenttien päiväyksistä.

Juoni saa alkunsa Robert Waltonista, nuoresta kapteenista joka on koonnut retkikunnan tutkiakseen Pohjoista jäämerta. Matkallaan he löytävät jäälautalla ajelehtivan Victor Frankensteinin, kuolemaisillaan olevan salaperäisen henkilön, joka päättää jakaa kokemuksensa Waltonille. Käy ilmi, että Frankenstein on taannoin ollut arvostettu luonnontieteilijä, jonka onnistui hulluudessaan luoda keinotekoista elämää. Olennon ulkomuoto kuitenkin havahdutti hänet hurmiosta ja sai hänet pakenemaan kauhuissaan. Järkytys ajoi Frankensteinin sairaaksi, mutta hirviö ei jäänyt toimettomaksi. Elettyään piilossa ja tarkkailtuaan ihmisiä tämä oppi puhumaan ja kirjoittamaan, mikä puolestaan voimisti tämän itseinhoa ja herätti valtavaa katkeruutta. Aiheutettuaan hävitystä, seurankipeä hirviö vaati itselleen seuralaista. Frankenstein pelkäsi perheensä puolesta, joten suostui ehdotukseen. Viimeistellessään luomustaan hän kuitenkin havahtui ja hävitti aikaansaannoksensa. Frankensteinin palattua kotiinsa ja mentyä naimisiin peto surmaa kostoksi morsiamen häävuoteeseensa. Tästä alkoi hurja takaa-ajo, joka päättyi vasta Waltonin väliintuloon. Matkan näännyttämä Frankenstein kuolee hyttiinsä, mutta ei suoranaisesti pedon toimesta. Hirviön kohtalo jää arvoitukseksi, vaikka tämä väittääkin surmaavansa itsensä.

Teoksen kieli on sujuvaa, mutta tyyliltään auttamatta vanhaa, kuten ajan kuluessa tuppaa tapahtumaan. Kerronta lipesi vähän väliä turhaksi jaaritteluksi ja jopa toistoksi, mikä ei ole makuuni. Olin huomaavinani myös joitain aikakaudelle tyypillisiä piirteitä, kuten tunteiden korostamista ja maisemien ihailua, vietynä liiallisuuksiin, mikä alkoi pitkän päälle kyllästyttämään. Toivon vilpittömästi, että seuraavaksi esitelty suora lainaus selventää mainittuja oireita: "Kirottu, kirottu luojani. Miksi minä elin? Miksen minä sammuttanut tuona hetkenä elon kipinää jonka sinä olit niin kevytmielisesti sytyttänyt? En tiedä; epätoivo ei ollut vielä saanut minua valtaansa; raivo ja kostonhimo hallitsivat tunteitani. Olisin mielihyvää tuntien voinut tuhota mökin ja sen asukkaat ja hekumoida heidän huudoillaan ja kurjuudellaan." Teksti vaikuttaa näin ensikäteen varmasti kauniilta, mutta ottakaa sanani; pitkän päälle se koettelee hermoja.

Edgar Allan Poe (1809-1849) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja runoilija, jonka jännitys- ja kauhukertomukset ovat Shelleyn Frankensteinin tavoin toimineet suunnannäyttäjinä etenkin kauhu- ja dekkarikirjallisuudelle. Hänen teostensa synkät ja yliluonnolliset teemat ovat leimattavissa romantiikan ajan keskeiseen "ihmisen yöpuoleen", teosten kuitenkaan edustamatta aikansa kirjallisuuden valtavirtaa.

Poen elämä jäi huomattavasti lyhyemmäksi kuin hänen ansionsa, ja näin jälkikäteen hänet tunnetaan ennen muuta kauhukirjailijana. Teoksilleen Poe sai aluksi vastakaikua Euroopasta, mutta nousi maineeseen myös kotimaassaan kynäiltyään Korpin, kiistatta yhden kuuluisimmista runoistaan. Hänen tuotantonsa koostuu pääosin novelleista ja runoista, joita ovat esimerkiksi Usherin talon häviö ja Punaisen kuoleman naamio.

Runo Korppi julkaistiin ensimmäisen kerran New York Evening Mirror -lehdessä vuonna 1845. Runossa mies muistelee kuollutta rakastaan, Lenoraa, kunnes hänen myöhäiseksi vieraakseen saapuu korppi, joka jää istumaan marmorisen patsaan päälle, ja vastaa aina huutaen “ei milloinkaan!” (engl. nevermore!). Tätä tekstiä varten olen lukenut Niilo Idmanin suomennoksen kokoelmasta Korppi ja kultakuoriainen, joka on nykyisin yleisin suomennos. Runoonsa Poe poimi ainekset oman vaimonsa terveyden nopeasta heikkenemisestä, ja symboliikalla hän yrittänee kuvata rakkaan kaipuusta johtuvaa kipua.

Runon henkilöhahmot; korppi, mies ja Lenora, ovat jätetty moniselitteisiksi eli arvoituksellisiksi. Hahmoista Lenora jää etäisimmäksi, ja elää vain miehen muistoissa vailla vuorosanoja. Hänen merkityksensä runon kannalta on kuitenkin kiistämätön. Juoni etenee pitkälti korpin ja miehen vuoropuheluna (mies puhuu ja korppi vastaa). Miljöölle ei puolestaan anneta paljoa painoarvoa. Voidaan kuitenkin päätellä, että tapahtumat sijoittuvat miehen työhuoneeseen, kirjastoon tai muuhun vastaavaan, mitä ei varmastikaan pidetty ajalle tyypillisimpänä kauhun näyttämönä.

Teoksen tyylistä ja kielestä on jokseenkin vaikea kertoa, sillä käännökset eroavat aina lähdetekstistä, mikä korostuu etenkin runoissa. Silmäiltyäni kuitenkin myös englanninkielistä laitosta, en huomannut merkittäviä tyylimuutoksia, joten tekstin analysointi käynee suhteellisen turvallisesti myös suomennoksesta. Seuraava katkelma runosta auttaa kielen ja tyylin havainnointiin: "Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa - sinne väisty, missä myrsky yhä kiihtää raivoaan! Nokkas sydämeeni hamaan iskit - henkeni löit lamaan -, silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan! Häivy, ettei yksikään sulka käynnistäs jää kertomaan! Korppi huus: Ei milloinkaan."

   

Toteutukseni esityksestä Töppöhörö

Lavastus:

Käsikirjoituksen miljöönä toimii koko esityksen ajan noin 20 neliöin vuokraläävä, joten lavastus pysyy liki muuttumattomana. Yleisö näkee läävän ainoan huoneen (vessaa lukuun ottamatta), joka sisältää muun muassa sängyn, kaksi nojatuolia, pienen hyllyn, tv:n, keittiön sekä sohvapöydän. Lavan taustalle on asetettu valkoiset korkeat seinät, jotka rajaavat asunnon sisätilat. Ne on aseteltu siten, että kaikista takimmaisena sijaitsee pitkä takaseinä, josta lähtee kummaltakin puolen kaksi lyhyempää sivuseinää siten, että reunimmaisinkin katsoja kykenee näkemään koko huoneen laidasta laitaan. Seinillä on myös ulko-ovi ja vessanovi muttei lainkaan ikkunoita.

Huonekalut ovat aseteltu lavalle huolitellen. Taustalle seiniä vasten on kyhätty pieni keittiö, joka koostuu jääkaapista, lavuaarista ja keittiötasosta. Myös sänky on sijoitettu takaseinää vasten. Lavan etuosaan taas on sijoitettu kaksi vastakkain asetettua nojatuolia puolittain yleisöön päin kohdistettuina. Niiden välissä on matala sohvapöytä. Vanhanaikainen laatikon muotoinen tv, jota Viki käsikirjoituksessa katsoo, sijaitsee pienen hyllyn päällä, joka löytyy toiselta sivuseinistä. Tyhjiä oluttölkkejä löytyy kasoittain lavan takaosasta, mutta myös sohvapöydälle on asetettu pari tölkkiä mukaan luettuna se josta Viki juo totuusseerumia. Näyttämä pysyy suljettuna tumman esiripun avulla kaikkina aikoina ja avataan vasta silloin kun salin valot on sammutettu.

Puvustus:

Viki ei vaihtanut vaatteitaan missään välissä käsikirjoitusta, joten hänen rooliasunsa ei vaihdu esityksen aikana. Hän on pukeutunut toteutuksessani harmaaseen ja väljään T-paitaan sekä hänen "urheilullisuuttaan" kuvastaviin verkkareihin. Näytöksen toisessa osassa mukaan tullut Vikin hylätyksi ja unohtuneeksi osaksi ruumiillistunut venäläinen Helinä-keiju taas on pukeutunut kirjaviin vaatteisiin, joilla pyritään kuvaamaan hänen aatemaailmaansa verrattuna Vikiin. Kummillakin on sukat jalassa, sillä ovathan he sisätiloissa.

Valot:

Valaistuksen lavalla tulee olla melko hämärä, joten muun muassa yleisöä ei valaista ollenkaan. Himmeästi loistavat spottivalot on keskitetty molemmissa näytöksissä Vikiin siten, että niiden luoma valokeila liikkuu hänen mukanaan. Viki ei tule liikkumaan esityksen aikana paljoakaan lavan takaosassa, missä esimerkiksi keittiö sijaitsee, vaan hän tulee pysyttelemään lavan etuosassa nojatuolien ja sohvapöydän lähettyvillä, jonka takia niitä tullaan valaisemaan erikseen jatkuvasti. Lavan takaosa jätetään siis hyvin himmeäksi verrattuna lavan etuosaan siten, ettei sieltä erota muuta kuin huonekalujen ääriviivat ja seinät. Tällä tavoin pyritään kiinnittämään katselijan huomio lavan etuosaan, jossa suurin osa toiminnasta tapahtuu.

Toisessa näytöksessä, kun Helinä-keiju tulee mukaan, valaistus tulee muuttumaan jonkin verran verrattuna ensimmäiseen. Alussa, kun Viki ei vielä ole avannut lätkäkassia, valaistus pysyy vielä samana kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta sillä samalla hetkellä, kun hän raottaa vetoketjua, kirkkaat spottivalot valaisevat huoneen lyhyeksi hetkeksi ja Helinä-keiju nousee kassista. Vielä tässäkään vaiheessa valaistus ei muutu muuten paitsi siten, että himmeät spottivalot alkavat seurata Vikin lisäksi myös helinää. Kuitenkin siinä vaiheessa jolloin Viki on juuri juonut totuusseeriumia ja hän on aloittanut tunnustuksensa yleisölle, koko näyttämä valaistaan kunnollisesti ja taustalta paljastuu paljon inhottavaa, mitä himmeässä valossa on ollut vaikeampi nähdä, kuten lukuisat kasat tyhjiä oluttölkkejä ja huomattava määrä sotkua, kuten tahroja ja epäjärjestystä.

Koreografia:

Jotta yleisö ei nukahtaisi Vikin monologin aikana, täytyy lavalla tapahtua muutakin kuin puhumista samalla kun hän löhöää nojatuolissaan. Tämän takia ensimmäisessä näytöksessä Vikin tulee liikkua luontevasti ympäriinsä lavan etuosassa. Tämä toteutetaan siten, että esimerkiksi tilanteessa, jossa Viki selostaa jotain vihaamaansa aihetta, hän liikehtii aggressiivisesti, kuten potkaisee tyhjää. Viki myös useaan otteeseen vaihtaa hienovaraisesti paikkaansa lavalla kuitenkaan lopettamatta puhumista, jolloin esitys ei suotta katkea. Hän saattaa siis päätyä käsinojalta istuessaan yhtäkkiä lavan toiselle reunoista.

Toisessa näytöksessä, kun monologi muuttuu dialogiksi, koreografia vähenee Vikin osalta. Hän istuutuu toiselle nojatuoleista ja jää kuuntelemaan ja kommentoimaan seisovan ja ympäriinsä kävelevän Helinä-keijun selityksiä. Kumminkin siinä vaiheessa, jolloin Viki on nauttinut totuusseeriumia, nousee hän ylös ja alkaa puhutella yleisöä. Tällöin Helinä-keiju vuorostaan siirtyy taka-alalle.

Äänet:

Laatimassani toteutuksessa ei tulla käyttämään äänitehosteita juuri ollenkaan. Ainoa kerta jolloin sellaista kumminkin sovelletaan, tapahtuu silloin, kun Helinä-keiju nousee lätkäkassista kirkkaiden valoefektien kera. Tällöin kuuluu korkea kilahdus ("blim").

Vikin normaalia puheääntä voimistaa hänen kasvoihinsa häivytetty pieni mikrofoni, samoin kun Helinä-keijunkin. Heidän puheidensa lisäksi muita ääniä ei siis juurikaan tule kuulumaan, etenkään musiikkia (lukuun ottamatta toisen näytöksen kohtausta juuri ennen Vikin sammumista, jolloin musiikki raikuu), sillä esittäähän Viki esimerkiksi ensimmäisen näytöksen kokonaan monologina, milloin hän tulee olemaan äänessä jatkuvaan soittoon. Kun Viki katselee televisiota, urheiluselostusta tulee kuulumaan hänen puheensa taustalla, tosin sitä ei jatku kauaa.

Sukupolvien kohtaaminen

Tapani Kinnusen runo Tappajamummo saattaa herättää lukijassa monenlaista suhtautumista. Joku voisi pitää sitä huvittavana, kun taas toinen vakavamielisenä. On myös mahdollista, että lukija suhtautuu runoon monella tapaa, kuten pitää sitä sekä huvittavana että vakavamielisenä samanaikaisesti. Siten minä ainakin menettelin.

Runossa kerrotaan bussia odottavan nuoren miehen kohtaamisesta 80-vuotiaan mummon kanssa. Tapahtumat saavat alkunsa, kun keppiensä kanssa köpöttelevä mummo saapuu miehen luo, alkaa haastaa riitaa sekä moittia tätä laiskaksi. Miehellä on tarkoitus tehdä matka rautatieaseman kautta Helsinkiin julkista liikennettä käyttäen. Tämän kuultuaan mummo kehottaa häntä kävelemään, minkä jälkeen huitaisee miestä kohti kepillään. Mies närkästyy ja kiroillen käskee mummon poistua. Tämä kuitenkin kieltäytyy, minkä johdosta nahina jatkuu, kunnes mies heittää mummon kepit menemään. Keppejä noutaessaan mummo sanoo ääneen toivovansa sodan syttymistä: "Tulisipa taas sota."

Runossa mummo ei esiinny edukseen. Hänet on kuvattu äkäisenä ja mielestäni myös hieman muistisairaana, siis tyypillisenä tappajamummona. Nuorimies taas käyttää vuolaasti kirosanoja sekä hokee ö-äännettä ennen vastaustaan mummon esittämiin kysymyksiin, mikä on tyypillistä useille nuorille. Kummankin henkilöhahmon voidaan siis katsoa edustavan tietynlaista stereotyyppistä käyttäytymismallia omalle ikäryhmälleen.

Kirjoittaja Kinnunen on valinnut kertoa runonsa nuorenmiehen perspektiivistä. Tämä näkyy muun muassa otsikkovalinnassa sekä miehen asemasta puhujana. Runo olisi varmasti ollut toisenlainen, jos se olisi kerrottu mummon näkökulmasta, jolloin olisi luultavasti selitelty esimerkiksi hänen aggressiivista käytöstään paremmin.

Runosta käy ilmi, että mummo kantaa jonkinlaista huolta nuorisoa kohtaan. Hän pitää bussia odottanutta nuorimiestä epäkohteliaana sekä laiskana, koska tämä käyttää julkista liikennettä omien jalkojensa sijaan. Runon lopussa mummo tokaiseekin "Tulisipa taas sota, saisivat nuoret miehet liikuntaa." Sinänsä on kuitenkin epävarmaa, minkä ikäiseksi mummo määrittelee nuorison, sillä hän itse on jo 80-vuotias, mikä tekee useat aikuisetkin häneen verrattuna nuoriksi. 

Jos en tietäisi paremmin, olisin pitänyt tekstiä ennemmin novellina kuin runona. Syy siihen on se, että tekstistä puuttuu useita runoille tavanomaisia tyylipiirteitä. Teksti etenee myös ymmärrettävänä ja johdonmukaisena tarinana sekä dialogina, mitä ei useimmissa ja kaikkein tavallisimmissa runoissa näe.