Kirjallisuusessee (hiomaton ja hieman keskeneräinen)

Englantilainen kirjailija Mary Shelley (1797-1851) tunnettaneen parhaiten romaanistaan Frankenstein - uusi Prometheus. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran Lontoossa vuonna 1818, ja on saavuttanut maineen yhtenä merkittävimmistä koskaan kirjoitetuista kauhutarinoista. Frankenstein onkin goottilainen romaani, jossa romanttinen tyylikausi vaikuttaa vahvasti taustalla. Teos ei kuitenkaan edusta aikansa valtakirjallisuutta, vaan poikkeaa synkempien teemojen ja aiheiden pariin, mikä on puolestaan edesauttanut lukuisten lajityyppien syntyä ja kehitystä. Vaikutus on ollut suurin juuri kauhu- ja tieteiskirjallisuudelle.

Shelley oli merkittävän nuori, vasta kaksikymmentävuotias, saadessaan Frankensteinin valmiiksi, mikä hänen sukupuolensa ohella herätti aikalaisissa kummastusta. Teos julkaistiinkin aluksi ilman nimeä, oletettavasti sen tähden, ettei kirjailijan tausta olisi taannoin herättänyt ennakkoluuloja itse teoksesta, mutta tämän saatua myönteistä palautetta päätti Shelley käyttää omaa nimeään. Frankensteinista löytyy paljon yhtymäkohtia hänen omasta elämästään, kuten vaikutteita saamastaan kasvatuksesta ja moraalista, mutta myös synkemmistä aiheista, kuten lapsensa varhaisesta kuolemasta. Idean tarinaansa Shelley kertoi saaneensa näkemästään painajaisunesta, jossa nuori tiedemies sytyttää ruumiisen elon sähköllä. Shelley on kirjoittanut kaikenlaisia tekstilajeja aina romaaneista matkakertomuksiin, ja oli aikanaan arvostettu ja vakavasti otettava kirjailija. Kuolemansa jälkeen Shelley muistettiin erityisesti Frankensteinista, oman aikansa tieteis- ja kauhukirjallisuuden edelläkävijästä, tuotantonsa mustasta helmestä.

Frankenstein on malliesimerkki tarinaan upotetusta tarinasta, jossa varsinainen kertomus ja sen tapahtumat välittyvät kehyskertomuksen kautta. Lisäksi juoni etenee erinäisinä dokumentteina, tässä tapauksessa kirjeinä, mikä oli tavanomaista ajan kirjallisuudelle. Teoksessa kehyskertomuksen aloittaa kapteeni Robert Walton hänen sisarelleen lähettämillä kirjeillä, joiden kautta lukijalle välittyy myös Victor Frankensteinin tarina ja hänen dokumenttinsa.

Teoksen tapahtumat kuljettavat lukijaa läpi Sveitsin, Ranskan, Britannian, Irlannin ja Venäjän aina Pohjoiselle jäämerelle asti. Ylväitä maisemia, kuten vuoristoja ja jäätiköitä kuvaillaan aina tilaisuuden tullen, monasti vielä melko tarkasti, mikä jokseenkin värittää miljöötä ja oli ajan tyylisuunnalle varsin tyypillistä. Arkisemmat tapahtumapaikat eivät tosin saa paljoakaan painoarvoa. Ajankohtana toimii 1800-luku, mikä on varmennettavissa dokumenttien päiväyksistä.

Juoni saa alkunsa Robert Waltonista, nuoresta kapteenista joka on koonnut retkikunnan tutkiakseen Pohjoista jäämerta. Matkallaan he löytävät jäälautalla ajelehtivan Victor Frankensteinin, kuolemaisillaan olevan salaperäisen henkilön, joka päättää jakaa kokemuksensa Waltonille. Käy ilmi, että Frankenstein on taannoin ollut arvostettu luonnontieteilijä, jonka onnistui hulluudessaan luoda keinotekoista elämää. Olennon ulkomuoto kuitenkin havahdutti hänet hurmiosta ja sai hänet pakenemaan kauhuissaan. Järkytys ajoi Frankensteinin sairaaksi, mutta hirviö ei jäänyt toimettomaksi. Elettyään piilossa ja tarkkailtuaan ihmisiä tämä oppi puhumaan ja kirjoittamaan, mikä puolestaan voimisti tämän itseinhoa ja herätti valtavaa katkeruutta. Aiheutettuaan hävitystä, seurankipeä hirviö vaati itselleen seuralaista. Frankenstein pelkäsi perheensä puolesta, joten suostui ehdotukseen. Viimeistellessään luomustaan hän kuitenkin havahtui ja hävitti aikaansaannoksensa. Frankensteinin palattua kotiinsa ja mentyä naimisiin peto surmaa kostoksi morsiamen häävuoteeseensa. Tästä alkoi hurja takaa-ajo, joka päättyi vasta Waltonin väliintuloon. Matkan näännyttämä Frankenstein kuolee hyttiinsä, mutta ei suoranaisesti pedon toimesta. Hirviön kohtalo jää arvoitukseksi, vaikka tämä väittääkin surmaavansa itsensä.

Teoksen kieli on sujuvaa, mutta tyyliltään auttamatta vanhaa, kuten ajan kuluessa tuppaa tapahtumaan. Kerronta lipesi vähän väliä turhaksi jaaritteluksi ja jopa toistoksi, mikä ei ole makuuni. Olin huomaavinani myös joitain aikakaudelle tyypillisiä piirteitä, kuten tunteiden korostamista ja maisemien ihailua, vietynä liiallisuuksiin, mikä alkoi pitkän päälle kyllästyttämään. Toivon vilpittömästi, että seuraavaksi esitelty suora lainaus selventää mainittuja oireita: "Kirottu, kirottu luojani. Miksi minä elin? Miksen minä sammuttanut tuona hetkenä elon kipinää jonka sinä olit niin kevytmielisesti sytyttänyt? En tiedä; epätoivo ei ollut vielä saanut minua valtaansa; raivo ja kostonhimo hallitsivat tunteitani. Olisin mielihyvää tuntien voinut tuhota mökin ja sen asukkaat ja hekumoida heidän huudoillaan ja kurjuudellaan." Teksti vaikuttaa näin ensikäteen varmasti kauniilta, mutta ottakaa sanani; pitkän päälle se koettelee hermoja.

Edgar Allan Poe (1809-1849) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja runoilija, jonka jännitys- ja kauhukertomukset ovat Shelleyn Frankensteinin tavoin toimineet suunnannäyttäjinä etenkin kauhu- ja dekkarikirjallisuudelle. Hänen teostensa synkät ja yliluonnolliset teemat ovat leimattavissa romantiikan ajan keskeiseen "ihmisen yöpuoleen", teosten kuitenkaan edustamatta aikansa kirjallisuuden valtavirtaa.

Poen elämä jäi huomattavasti lyhyemmäksi kuin hänen ansionsa, ja näin jälkikäteen hänet tunnetaan ennen muuta kauhukirjailijana. Teoksilleen Poe sai aluksi vastakaikua Euroopasta, mutta nousi maineeseen myös kotimaassaan kynäiltyään Korpin, kiistatta yhden kuuluisimmista runoistaan. Hänen tuotantonsa koostuu pääosin novelleista ja runoista, joita ovat esimerkiksi Usherin talon häviö ja Punaisen kuoleman naamio.

Runo Korppi julkaistiin ensimmäisen kerran New York Evening Mirror -lehdessä vuonna 1845. Runossa mies muistelee kuollutta rakastaan, Lenoraa, kunnes hänen myöhäiseksi vieraakseen saapuu korppi, joka jää istumaan marmorisen patsaan päälle, ja vastaa aina huutaen “ei milloinkaan!” (engl. nevermore!). Tätä tekstiä varten olen lukenut Niilo Idmanin suomennoksen kokoelmasta Korppi ja kultakuoriainen, joka on nykyisin yleisin suomennos. Runoonsa Poe poimi ainekset oman vaimonsa terveyden nopeasta heikkenemisestä, ja symboliikalla hän yrittänee kuvata rakkaan kaipuusta johtuvaa kipua.

Runon henkilöhahmot; korppi, mies ja Lenora, ovat jätetty moniselitteisiksi eli arvoituksellisiksi. Hahmoista Lenora jää etäisimmäksi, ja elää vain miehen muistoissa vailla vuorosanoja. Hänen merkityksensä runon kannalta on kuitenkin kiistämätön. Juoni etenee pitkälti korpin ja miehen vuoropuheluna (mies puhuu ja korppi vastaa). Miljöölle ei puolestaan anneta paljoa painoarvoa. Voidaan kuitenkin päätellä, että tapahtumat sijoittuvat miehen työhuoneeseen, kirjastoon tai muuhun vastaavaan, mitä ei varmastikaan pidetty ajalle tyypillisimpänä kauhun näyttämönä.

Teoksen tyylistä ja kielestä on jokseenkin vaikea kertoa, sillä käännökset eroavat aina lähdetekstistä, mikä korostuu etenkin runoissa. Silmäiltyäni kuitenkin myös englanninkielistä laitosta, en huomannut merkittäviä tyylimuutoksia, joten tekstin analysointi käynee suhteellisen turvallisesti myös suomennoksesta. Seuraava katkelma runosta auttaa kielen ja tyylin havainnointiin: "Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa - sinne väisty, missä myrsky yhä kiihtää raivoaan! Nokkas sydämeeni hamaan iskit - henkeni löit lamaan -, silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan! Häivy, ettei yksikään sulka käynnistäs jää kertomaan! Korppi huus: Ei milloinkaan."